Martin Scorsese: Silence

Siitä on ehkä kuukausi kun näin elokuvateatterissa Martin Scorsesen ohjaaman Silencen. Nimensä mukaisesti elokuva veti hiljaiseksi. Kyseessä oli vaikuttava elokuva, mutta se herätti isoja teologisia kysymyksiä. Seuraava pohdintani niistä sisältää juonipaljastuksia.

Tulin siihen tulokseen, että lopulta elokuva on kuva ajastamme. Elokuvassa hengelliseksi ihanteeksi asetetaan Kristuksen polkeminen ja täydellinen mukautuminen vallitsevaan kulttuuriin. Silti ajatuksien tasolla hyväksytään vielä usko Kristukseen kunhan tämä ei näy mitenkään käytännön elämässä. Näin usko intellektualisoidaan täysin ja riisutaan pois kaikesta konkreettisista ilmauksista. Tällaiseen liberaaliteologiseen projektiin papit elokuvassa pakotettiin ja monella tapaa se on aikamme ihanne.

Juuri tähän on painetta aikanamme esimerkiksi seksuaalieettisissä kysymyksissä. Saat ajatella asioista miten tahdot, mutta vallitsevasta ortodoksiasta et käytännön tasolla saa poiketa. Ja moni kristitty valitsee näissä kysymyksissä elokuvan päähenkilöiden tien. Mukautuu käytännössä, mutta ei mielensä perukoilla. Papeilla puolestaan kasvaa päivä päivältä lista asioista, joista ei enää oikein uskalla opettaa, vaikka niistä Raamatussa puhutaankin. Kovassa paineessa se on jossain määrin ymmärrettävää ja Jumala olkoon armollinen.

Kuitenkaan kirkon tulevaisuuden kannalta tällainen toiminta ei ole kestävää eikä rakentavaa. Jeesuskin varoittaa vakavasti: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” Siksipä elokuvan koskettavinta antia olikin tavallisten kristittyjen valtavat uhraukset uskonsa vuoksi. Marttyyrien veressä on kirkon siemen. Se on totta myös aikamme mediarovioilla.

Suosittelen siis elokuvaa, mutta tietyin varauksin.