Sakramentein maallistumista vastaan

Miten kristinusko voisi säilyä meidän maallistuneessa ajassamme tulevillekin sukupolville? Kaikkien tilastojen pohjalta on ennustettavissa, että seuraavien sadan vuoden aikana kristinusko tulee katoamaan maastamme tai vähintäänkin täysin marginalisoitumaan. Onko mitään enää tehtävissä?

Ennen kuin suunnittelee, mitä nyt tulisi tehdä, kannattaa hieman miettiä sitä, miten tähän on tultu. Juuret nykyiselle maallistumiskehitykselle löytyvät kaukaa menneisyydestä. Kanadalainen filosofi Charles Taylor on kirjoittanut tiiliskiven kokoisen kirjan nimeltä Secular Age, jossa hän etsii maallistumiseen vaikuttaneita syitä ja kehityslinjoja. Taylor löytääkin maallistumiseen monia syitä, joista osa on lähtöisin jo reformaatiosta alkaneesta kehityksestä.

Taylorin mukaan Sveitsin reformaattori Jean Calvin ajatteli, että mikään ihmisen pelastuksessa ei saa olla ihmisen omissa käsissä, koska se tarkoittaisi Jumalan armon väheksymistä. Tämä johti Calvinin hylkäämään armon välittymisen asioiden ja rituaalien kautta ja näin uskonnollisen elämän painopiste siirtyi sakramenteista muualle. Calvin ei siis voinut hyväksyä sitä, että Jumala olisi jättänyt jotain hänen pelastavasta armostaan inhimillisen toiminnan välitettäväksi. Reformaatiota edeltävän näkemyksen mukaan se oli juuri hinta, mikä Jumalan oli maksettava pyhittäessään meidän kaltaisia ruumiillisia, sosiaalisia ja historiallisia olentoja. Reformaatiota edeltävän ja myöskin luterilaisen näkemyksen mukaan kirkko jakaa armoa ihmisille käyttäen apunaan konkreettisia välineitä, kastetta ja ehtoollista.

Calvinille ja häntä seuranneelle reformoidulle kristillisyydelle armonvälineenä toimi ainoastaan immateriaalinen puhuttu Jumalan sana. Mitkään materiaaliset asiat eivät olleet armonvälineitä, koska esimerkiksi ehtoollisleivän pitäminen armonvälineenä olisi hänestä ollut liian maagista ajattelua.

Tämä reformoitu sakramenttikielteinen näkemys johti siihen, että maailmasta riisuttiin transsendenssi. Toisin sanoen mikään tämän maailman asia ei enää osoittanut tämän todellisuuden toiselle puolelle. Tämän ajattelussa tapahtuneen muutoksen jälkeen ihminen oli vapaa järjestämään maailman uudelleen kuten halusi. Taylorin mukaan Sveitsin reformaattoreiden sakramentalismin hylkääminen oli naturalismin alku.

Taylor toteaa, että reformaation jälkeen monissa kirkoissa on tapahtunut ekskarnaatio. Ekskarnaatio on inkarnaation vastakohta. Inkarnaatio puolestaan tarkoittaa Kristuksen lihaksi tulemista. Ekskarnaatio on näin ollen suomennettuna jonkinlaista lihasta poislähtemistä. Se tarkoittaa kehitystä, jossa uskonto riisutaan yhteisöstä, rituaaleista ja ruumiillisuudesta.

Ekskarnaatio on liike kohti abstraktiota pois materiaalisesta todellisuudesta. Sen seurauksena syntyy puhdistettu uskonto, josta rituaalit ja reliikit on siivottu pois, mutta samalla myös tunteet ja ruumiillisuus. Taylor ajatteleekin, että kun menetämme uskonnon materiaalisen puolen, menetämme samalla myös kommuunion eli yhteyden. Ekskarnaatiosta on Taylorin mukaan suora yhteys koko uskonnon hylkäämiseen ja ateismin sisäänmarssiin.

Vaikka Luther ei ollutkaan sakramenttikielteinen kuten reformoidut virkaveljensä, on luterilainen kristillisyys siitä huolimatta saanut osansa ekskarnaatiosta. Maallistumisen ehkäisemiseksi olisi syytä pyrkiä yhä enemmän inkarnatoriseen kristillisyyteen, jossa sakramentit ovat uskonnonharjoituksessa keskeisellä sijalla.

Peter J. Leithart näkee kirjassaan Against Christianity, että kristinuskoa uhkaa nykyaikana erityisesti kolme asiaa. Ensinnäkin uskonnoista pyritään tekemään yksityisasia. Toiseksi kristinusko pyritään intellektualisoimaan ja korostamaan sen sisäisiä puolia. Kolmanneksi kristinuskoa uhkaa individualismi, jossa pelastus tulee ihmiselle ilman yhteisöä.

Samaan tapaan kuin Taylor myös Leithart näkee vastauksen näihin kysymyksiin löytyvän sakramenteista ja niiden viettämiseen keskittyvästä kristillisyydestä. Leithartille keskeinen termi on rituaali, jossa hän näkee ratkaisun moniin nykykristillisyyttä vaivaaviin ongelmiin.

Leithartin mukaan koko modernismi ideologiana on kapina rituaalia vastaan. Moderni kaupunki on ennennäkemätön yritys muodostaa ihmisyhteisö ilman juhlallista keskusta. Siksi modernismi on riisunut ihmisiltä yhteiset rituaalit ja tämä näkyy myös modernissa protestantismissa.

Leithart näkee, että olemme unohtaneet individualismin vuoksi sakramenttien olevan uuden yhteisön rituaaleja, uuden ihmisyhteisön julkisia juhlia. Tällöin sakramenttien juhlallinen viettäminen ei vie kristinuskoa moderniin harhaan, jonka mukaan uskonto on yksityisasia. Tämän vuoksi tulee laittaa painoarvoa liturgialle ja sen arvokkaalle toimittamiselle.

Rituaali on julkista, siksi ritualisoitu uskonto ei voi olla pelkkä yksityisasia. Rituaali on toimintaa, ja siksi ritualisoitua uskontoa ei voi täysin intellektualisoida. Rituaali on yhteisöllistä, ja siksi rituaalinen uskonto ei voi kokonaan omaksua individualismia. Tällä tavoin rituaali vastaa Leithartin mukaan kristillisyyttä tänään vaivaaviin ongelmiin.

Leithart tiivistääkin, että liturginen teologia on yksi tärkeimmistä rintamista, jolla soditaan sekulaaria modernismia vastaan.

Ritualistit ovat Leithartin mukaan kaikista ihmisistä edistyksellisimpiä, koska juuri rituaali on se, jonka kautta valmistaudutaan uuteen. Meillä on hääseremonioita ja hautajaisia juuri sitä varten, että niissä ihminen pystyy sovittautumaan uuteen tilanteeseen. Rituaalit ja liturginen kristinusko ei siis ole paluuta jonkinlaiseen vuosituhansien takaiseen museokristillisyyteen, vaan ritualisti menee rohkeasti kohti tulevaisuutta, jota hän ei pysty ennustamaan.

Augustinuksen mukaan yksikään uskonnollinen yhteisö ei voi olla olemassa ilman sille kuuluvia merkkejä ja symboleita. Merkit ja symbolit ovat välttämättömiä, koska kirkko on välttämätön. Kirkko puolestaan on välttämätön, koska ihminen ei ole muusta maailmasta erillinen kupla, joka saa pelastuksen osakseen pelkästään yksilönä, vaan pelastus on ihmisen palauttamista synnin vallasta myös hänen sosiaalisissa suhteissaan. Kirkko on siis pelastuksen yhteisö, joka jakaa pelastusta sakramenttien välityksellä.

Kristillisyyden säilyttämiseksi tuleville sukupolville tulisi katseet suunnata yhä enemmän kirkon liturgiseen traditioon ja sitä tukevaan teologiaan. Traditionaalinen messu välittää kristillisen sanoman myös tulevaisuuden ihmisille. Sen ulkoiset muodot puhuvat sisällön kanssa samaa kristinuskon kieltä. Se ei ehkä ole modernismin paineessa kaikista helpoiten ymmärrettävää, mutta sen opettelemiseen kannattaa nähdä vaivaa.

Kristinuskon säilymisen kannalta onkin melkein liberaaliteologiaan verrattava virhe muokata varomattomasti jumalanpalveluksia, liturgiaa ja uskon keskeisiä käytäntöjä, jotka välittävät kristillistä traditiota eteenpäin.