Ehtoollinen uskonelämän keskipisteenä

Ehtoollisessa kohtaamme Kristuksen aineellisen todellisuuden piirissä. Tämän ajatuksen vastakohta on eräänlainen kristillinen platonismi, jossa uskonasioissa liikutaan vain henkisellä tasolla, ideamaailmassa.

Platonismin mukaan konkreettinen ja materiaalinen todellisuus ei ole mitään, vaan oikea todellisuus on olemassa ideamaailmassa. Friedrich Nietzsche, joka vastusti kristinuskoa kovin sanoin, puolestaan ajatteli, että kristinusko on platonismia massoille. Hän näki, että kristinuskossakin keskitytään liikaa hengelliseen todellisuuteen, jonka nähdään olevan ensisijainen suhteessa materiaaliseen todellisuuteen.

Kristinuskolle onkin vaarassa käydä platonisaatio, jos sakramentit ja sitä myöten konkreettinen aineellinen todellisuus unohdetaan. Nietzsche oli elänyt pietistisen kristillisyyden keskellä, jossa katseet oli käännetty ulkoisesta todellisuudesta sisäiseen hengelliseen elämään. Siksi hän näki niin mielellään kristinuskon ja platonismin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Kristinuskon keskeinen lähtökohta on siinä, että Jumala tuli ihmiseksi. Paavalin sanoin Kristus luopui Jumalan muodosta ja otti orjan muodon tullen ihmisten kaltaiseksi. Jumala toimii siis keskellämme ja tässä materiaalisessa todellisuudessa. Jumalan kohdatakseen ei tarvitse paeta henkiseen ideamaailmaan, vaan se on mahdollista ihan tässä todellisuudessa, jossa elämme. Kristittynä meidän ei tarvitse olla platonisteja.

Selvää on, että kristillisen elämän tulee keskittyä siihen, missä Kristus on. Kristuksen tulee olla siis hengellisen elämän keskuksessa. Ehtoollinen puolestaan on itse Kristus, hänen ruumiinsa ja verensä. Siksi ehtoollisesta puhuttaessa olemme hengellisen elämän ytimessä.

Asialla on myös toinen puolensa. Kun sakramenteista eli kasteesta ja ehtoollisesta luovutaan kristillisen elämän keskeisenä asiana, jäljelle jää fiilispohjainen ideaoppi. Jos sakramentit unohtuvat, tunteet määräävät uskon määrän ja sisällön. Tarkoitan sitä, että ihminen joutuu ulkoisten sakramenttien sijaan etsimään omasta uskossa olemisen kokemuksesta varmistusta sille, että hän on uskossa. Tämä on hatara tie, joka päättyy ongelmiin tai loppuun palamiseen.

Edellä esitetyn perusteella voidaan sanoa ekumeenisesti, että ehtoollinen on kristityn elämän lähde ja päämäärä. Kristuksen läsnäolo ei jäänyt kahden tuhannen vuoden taakse vaan hän on fyysisesti läsnä keskellämme edelleen. Jeesus lupasi: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." Tämä Kristuksen oleminen keskellämme tapahtuu erityisesti ehtoollisen sakramentissa. Ehtoollinen on salaisuus eli mysteeri, jossa kristitty pääsee todelliseen yhteyteen Kristuksen kanssa.

Keskiajalla elänyt ortodoksiteologi Nikolaos Kabasilas kirjoittaa ehtoollisesta kauniisti: "Sillä koska meidän ei ollut mahdollista ylentyä ja päästä osalliseksi siitä mikä on Hänen, Hän tulee alas meidän luoksemme ja tulee osalliseksi siitä mikä on meidän. Ja niin tarkoin Hän mukautuu omaksumaansa, että antaessaan meille sen, minkä Hän on meiltä saanut, Hän antaa meille itsensä. Päästessämme osalliseksi Hänen ihmisyytensä ruumiista ja verestä saamme ottaa vastaan itse Jumalan sieluihimme - Jumalan ruumiin ja veren ja Jumalan sielun, mielen ja tahdon - samoin kuin koko hänen ihmisyytensä." Kasabilas jatkaa: "Se on lopullinen sakramentti, koska siitä ei ole mahdollista edetä eikä siihen ole mahdollista lisätä mitään."

Ihmisen pelastuminen alkaa Jumalan itsensä antamisesta maailmalle. Tämä Jumalan itsensä antaminen maailmalle jatkuu ehtoollisessa, jonka vastaanotamme. Kirkko on paikka, jossa Jumala ja ihminen kohtaavat toisensa pyhässä ehtoollisessa. Pyhässä leivässä ja viinissä ihminen kohtaa itsensä Kristuksen. Kristus on leivässä ja viinissä, piiloutuneena niiden ulkomuodon alle. Kristusta ei tarvitse etsiä ehtoollispöytää kauempaa. Hän on keskellämme tässä materiaalisessa todellisuudessa.

Ehtoollinen onkin sakramentaalinen liiton merkki, jossa Jumala lahjoittaa ihmiselle itsensä. Ehtoollinen kehottaa meitä ottamaan uskossa vastaan Jumalan pelastavat teot kohdallamme. Se on merkkinä Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa tehdystä liitosta, jonka Jumala on tehnyt kanssamme.

Pyhä ehtoollinen on Jumalan korkein manifestaatio Kristuksessa, koska siinä asuu Kristuksen ruumiin täyteys. Kristuksen ruumista nauttiessa siis muotoutuu Kristuksen ruumis eli seurakunta. Näin ehtoollinen muuttaa pelkän ihmisyhteyden Kristuksen kirkoksi. Kristillinen seurakunta muodostuu ehtoollisyhteyden ympärille. On mahdotonta rakentaa seurakuntaa ilman yhteyttä Kristukseen ehtoollisessa.

Kaipaan ehtoollisherätystä! Platonismin sijaan olisi herättävä ehtoollisen merkitykseen yhä enemmän ja syvemmin. Ehkä Kristus itse pyhässä ehtoollisen leivässä ja viinissä antaa meille herätyksen. Hänen luotaan sitä on joka tapauksessa haettava.

Ehkä silloin papit viettäisivät ehtoollista antaumuksella nähden sen suuren merkityksen. Ehkä silloin koko seurakunnan toiminta rakentuisi ehtoollisen ympärille. Ehkä silloin jumalanpalveluksen liturgiassa ja kirkkorakennuksen arkkitehtuurissa ehtoolliseen osallistuva seurakunta näkisi ensisijaisesti Kristuksen, joka on keskellämme tässä salaisuudessa. Ja ehkä silloin tajuaisimme, minkälaisen aarteen äärellä olemme polvistuessamme ehtoolliselle.

Kommentit

Suositut tekstit