Olemisen analogia ja jumalakuvan vääristymät

Yhä tänäkin päivänä vastaan tulee ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kristityt uskovat partasuiseen ukkoon pilvenreunalla, joka korkeuksistaan ampuu salamoita pahantekijöihin ja puolestaan lupaa sitten pelastusta kaikille hänen kanssaan hyvää pataa oleville. Päivänselvää tietenkin on, että kyseessä on olkinukke eli täysin väärä käsitys Jumalasta.

Miksi silti tällainen käsitys jumalasta elää edelleen etenkin monien ateistien pääkopissa? Syynä on todennäköisesti opin analogiasta hylkääminen. Selitän seuraavassa tarkemmin miksi näin on ja mistä oikein on kyse.

Ennen kuin pääsemme oppiin analogiasta täytyy kommentoida hieman klassisen teismin jumalakäsitystä. Sen mukaan Jumala ei ole olento muiden olentojen joukossa. Hän on täysin erilainen kuin maailma, jonka me näemme täällä ajassa, paikassa ja asioissa. Jumala ei heilu pilven reunalla tai ole muutenkaan tämän fyysisen maailman kappale, jota voitaisiin jotenkin empiirisesti tutkia. Jumala ei siis ole lähtökohtaisesti immanentti eli tämän maailmankaikkeuden sisäinen olio vaan transsendentti eli tuonpuoleinen. 

Tuonpuoleisuus tarkoittaa sitä, että Jumalaa ei voida olemuksessaan havaita eikä mitata tämänpuoleisella mittaristolla. Määritelmänkin mukaan Jumala majesteettisuudessaan on transsendentti eli empiiriseen tiedon ulottumattomissa. Siksi vaatimukset jonkinlaisesta aisteihin perustuvasta jumalatodistuksesta ovat kristityn näkökulmasta mielettömiä. Miten voit havaita asian, joka määritelmän mukaan on aistien havainnointikyvyn ulkopuolella? 

Ateistinen jumalauskon kritiikki keskittyy yleensä immanentin jumalakäsityksen alas ampumiseen. Siksi se harvoin osuu klassisen teismin jumalakuvaan. Kristitytkään eivät siis usko partasuiseen ukkoon pilven reunalla, koska tällainen jumalakuva tekee Jumalasta yhden olennon muiden olentojen joukossa.

Sen sijaan Jumala on itse oleminen tai olemassaolo. Jumala on kaiken olemassaolon perusta ja ylläpitäjä. "Minä olen se, joka olen" ilmoittaa Jumala nimekseen Moosekselle tämän ihmetellessä palavaa pensasta. Paavali sanoo Ateenan Areiopagilla pitämässään puheessa: "Hänessä me elämme, liikumme ja olemme." Ihminen osallistuu tai partisipoi olemisessaan Jumalan olemiseen. Olemisemme ei tyhjene luodun todellisuuden sisällä, vaan sen suunta on kohti transsendenttia.

Toisaalta ymmärrämme Jumalan olemassaolon väärin, jos käsitämme hänet ainoastaan koko olemassaoloksi, jos olemassaoloa käytetään tämänpuoleisessa ja aistittavassa merkityksessä. Luodulla ja luojalla on selvä ero. Jumala ei ole jonkinlainen panteistinen voima, joka vaikuttaa maailmassa ja luonnossa, mutta ei ole millään tavalla erossa siitä.

Kun olemme näin pitkälle käsitelleet klassista jumalakuvaa, olemme tulleet johtaneeksi samalla erityisesti Tuomas Akvinolaiselta löytyvän opin analogiasta tai niin sanotun olemisen analogian (analogia entis). Se käsittelee Jumalaa koskevaa kieltä. Tarkemmin sanottuna analogia-opin mukaan kaikki puheemme Jumalasta on analogista verrattuna siihen puheeseen, jota käytämme muista ihmisistä ja luomakunnasta ylipäätänsä.

Puhe analogiasta tarkoittaa sitä, että esimerkiksi voidaan sanoa, että näet puun edessäsi ja toisaalta voidaan sanoa, että näet Pythagoraan lauseen olevan totta. Nämä kaksi näkemisen tapaa eivät ole samanlaisia, mutta silti ne ovat analogisia keskenään ja siksi sanan "nähdä" käyttö on perusteltua molemmissa tapauksissa. Vastaavasti Jumala ei ole hyvä, persoonallinen, voimakas tai älykäs samalla tavoin kuin ihminen on, mutta siitä huolimatta näitä termejä voidaan käyttää Jumalasta analogian perusteella. Ne kertovat jotain Jumalan olemuksesta, mutta eivät kuitenkaan kaikkea.

Edellinen paavi Benedictus XVI sanoitti opin analogiasta kuuluisassa ja kohua herättäneessä Regensburgin puheessaan seuraavasti: "Jumalan ja ihmisen, hänen ikuisen luovan henkensä ja luodun järkemme välillä, on todellinen analogia. Erilaisuus säilyy äärettömästi suurempana kuin samanlaisuus, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen asti, jossa menetetään analogia ja sen kieli."

Miksi tällä on merkitystä? Tässä vaiheessa on selvää jo se, että jos pidämme mielessämme opin analogiasta, emme sorru jumalakuvassamme partasuisen ukon kaltaisiin väärinkäsityksiin. Kirjoitin aiemmin maallistumisesta ja siinä yhteydessä mainitsin radikaaliortodoksisen koulukunnan, jonka mukaan koko sekularisaatio lähti liikkeelle olemisen analogian hylkäämisestä. Kun on väärä käsitys Jumalasta, on helppo ajatella, että se ei ole totta ja siksi Jumalaa ei ole olemassa, vaikka tosiasiassa kyseessä on pelkästään väärä käsitys Jumalasta eikä sen epätotuus sano vielä mitään oikeasta Jumalan olemassaolosta.

Olemisen analogialle on kaksi vaihtoehtoa: univookkinen käsitys ja ekvivookkinen käsitys. Univookkisen käsityksen mukaan Jumalasta puhutaan tismalleen samassa merkityksessä kuin luodusta todellisuudesta. Jumalan olemassaolo on silloin samanlaista kuin luomakunnan olemassaolo. Ekviookkisen käsityksen mukaan puolestaan Jumalasta puhutaan täysin eri merkityksessä kuin luodusta todellisuudesta.

Univookkisen käsityksen ongelmana on se, että siinä samaistetaan liikaa luotu todellisuus luojaan. Tällöin unohdetaan esimerkiksi se, että maailma on langennut eikä sikäli vastaa kokonaisuudessaan täysin tuonpuoleisuutta. Transsendentin ja immanentin välillä ei ole aina vastaavuutta. Univookkisen käsityksen pohjalta on juuri mahdollista kuvitella Jumala partasuisena ukkona pilven reunalla, koska tällöin käytetään Jumalasta ja luomakunnasta termejä tismalleen samassa merkityksessä. Näin Jumalasta tulee immanentti ilman todellista eroa luotuun todellisuuteen. Toisin sanoen Jumalasta tulee olento olentojen joukkoon, joka yhdessä luodun todellisuuden kanssa on osallinen olemassaolosta. Olemassaolo itsessään nousee Jumalan yläpuoliseksi käsitteeksi. 

Ekvivookkisen näkemyksen ongelma on päinvastainen. Se painottaa luodun ja luojan laadullista eroa niin pitkälle, että mitään yhteistä nimittäjää ei jää jäljelle. Kaikki puhe Jumalasta on täysin erilaista kuin se puhe, mitä käytämme luodusta todellisuudesta. Jäljelle jää ainoastaan negatiivinen teologia, jossa voimme sanoa Jumalasta ainoastaan mitä hän ei ole, jos sitäkään. Kaikenlainen Jumalallinen ilmoitus menettää merkityksensä, koska emme kuitenkaan voi tämänpuolisella käsitteistöllä käsittää mitään Jumalasta itsestään. Tämä puolestaan avaa portit loputtomalla subjektivismille ja relativismille. Lopulta meille ei jää mitään järkevää tietoa Jumalasta.

Toki univookkinenkin käsitys voi johtaa samaan lopputulokseen ekvivookkisen kanssa. Jotta ei päädy liian yksinkertaiseen kuvaan Jumalasta, univookkisen käsityksen kannattaja joutuu tekemään äärettömän kokoisen määrällisen eron luodun ja luojan välille. Siten esimerkiksi luojan suuruus on äärettömän paljon laajempaa kuin mitä käsitämme luodun kohdalla sanalla suuri. Ihmisen oleminen tapahtuu äärellisyyden rajoissa kun taas Jumalan oleminen on ääretöntä. Tällöin luojasta tulee lopulta määrällisesti täysin erilainen kuin luodusta eikä mitään samanlaisuutta jää jäljelle ja päädymme taas samoihin ongelmiin kuin ekvivookkisen käsityksen kanssa.

Analogia-opista luopuminen johtaa siis joko liian yksinkertaiseen kuvaan Jumalasta tai sitten luojan ja luodun niin täydelliseen erottamiseen, että puhe Jumalasta käy mahdottomaksi. Näin ollen on perusteltua pitää ainakin yhtenä tekijänä sekularismin synnyssä analogia-opin hylkäämistä ja siirtymistä univookkiseen tai ekvivookkiseen ajatteluun. Myös postmodernin relativismin pesiytyminen uskonnolliseen ajatteluun voidaan nähdä seurauksena siitä, että on luovuttu olemisen analogiasta.

Mielenkiintoisena kuriositeettina 1900-luvun merkittävimpänä protestanttisena teologina pidetty Karl Barth hylkäsi koko opin analogiasta. Barthin mukaan se oli antikristuksen keksintö. Barthin ajattelu on vaikuttanut voimakkaasti nykyteologiaan ja siksi perehtyessä tämän hetken systemaattiseen teologiaan kysymys analogiasta tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan.

David Bentley Hart puolestaan puolustaa voimakkaasti kirjassaan The Beauty of the Infinite oppia analogiasta. Hartin mukaan olemisen analogian hylkääminen ei suojele Jumalan transsendenssia vaan pikemminkin tekee luodusta ja luojasta dualistisesti vastakkaiset ääripäät ja sitä kautta tekee Jumalasta jälleen olennon muiden joukkoon. Hartin mukaan myöskin Jumalan ilmoitus on mahdollista vain olemisen analogian kautta, sillä vain silloin jos luotu oleminen on analogisia jumalalliseen olemiseen nähden, voi Jumala näyttää itsensä Jumalana. Muussa tapauksessa luotu on vieraantunut kokonaan luojasta. Tällöin ei olisi ilmoitusta, vaan ainoastaan kaukaisen ja tuntemattoman olion jumalallinen lainsäädäntö, jonka täysin tuonpuoleisuudessa oleva Jumala antaa ihmiskunnalle ilman todellista yhteyttä häneen. Tässä itse asiassa lähestytään jo islamilaista jumala- ja ilmoituskäsitystä

Hart ajattelee, että olemisen analogian hylkääminen on pohjimmiltaan sen kieltämistä, että Jumalan luomistyö on armon teko, joka osoittaa Jumalan rakkautta. Armollisuuden ja rakkauden osoituksen sijaan olemisen analogian kieltäjät joutuvat pitämään luomistyötä luojan ja luomakunnan erillisyyden ja dialektisen negaation huipentumana. Tämän vuoksi Hart pitää puolestaan olemisen analogian kieltämistä antikristuksen keksintönä.

Olemisen analogian perusteella Jumalan olemassaolo ei ole täysin samanlaista kuin maailmankaikkeuden olemassaolo, mutta ei myöskään täysin erilaista kuin maailmankaikkeuden olemassaolo. Sen sijaan hänen olemassaolonsa on jollakin tavalla analogista luomakunnan olemassaoloon. Jos tätä ei huomioida, päädytään helposti erinäisiin virheellisiin käsityksiin Jumalasta.