Hegel ja Jumalan ilmoituksen muuttuminen
Miksi nykyään kiistellään niin paljon moraalisista kysymyksistä, joista kristillisen kirkon historiassa ei ole ollut minkäänlaista epäselvyyttä? Yksi syy tähän voi olla Georg Wilhelm Friedrich Hegelin filosofiassa. Tämän kaksisataa vuotta sitten eläneen saksalaisen filosofin ajatukset näyttävät tulleen osaksi monen edistysmielisen teologin agendaa.
Toisin kuin Immanuel Kant, josta olen kirjoittanut aiemmin, Hegel ei kiistänyt jumalallisen ilmoituksen mahdollisuutta. Hän vain tulkitsi sen uudelleen kristillisestä käsityksestä poikkeavalla tavalla.
Hegelin mukaan moderneissa yhteiskunnissa ihminen ja Jumala, ihminen ja yhteiskunta ja ihminen ja luonto ovat joutuneet erilleen toisistaan. Tämä on lähtökohtaisesti kristinuskon syytä, koska perinteisessä kristinuskossa luoja on ymmärretty täysin erilliseksi luomakunnasta. Tähän oli Hegelin mukaan saatava muutos. Hän ajatteli, että kristinuskon oli muututtava radikaalisti, jotta voitaisiin tunnustaa elämään ja yhteiskunnallisuuteen sisältyvä jumalallisuus, jonka hänen mukaansa oikeaoppinen kristinusko kielsi. Hegelille Jumala ei voi olla olemassa ilman maailmaa.
Tämän pohjalta hän määritteli kolminaisuusopin ja oikeastaan koko jumaluuden uudelleen. Kristinusko tuli ymmärtää kokonaan filosofisesti. Hegel sanookin, että "abstraktiona Jumala ei ole oikea Jumala; Hänen totuutensa on hänen toiseutensa julkitulemisessa, elämän prosessissa, maailmassa, joka on hänen Poikansa, kun se käsitetään jumalallisessa muodossaan." Hegelille Jumala ennen inkarnaatiota oli absoluuttinen idea, joka inkarnoituessaan vain yhdistää arkikokemuksessa jumalallisen ja inhimillisen. Hän kirjoittaa, että "Kristuksen kautta tavallinen, konkreettinen maailma, tämä alhaisessa asemassa eläminen, jossa ei ole mitään häpeämistä, on sinänsä saanut pyhityksen." Inkarnaatio johtaa näin maailman jumalallistamiseen.
Hegelille jumaluus oli maailmassa ja sen historiallisessa prosessissa. Kristinuskon virhe oli hänen mukaansa siinä, että siinä inkarnaatio rajoittui koskemaan pelkästään Kristuksen elämää. Sen sijaan inkarnaation olisi tullut symboloida koko ihmiskunnan ja Jumalan välille aikaansaatua sovitusta. Hegel sanookin, että "uusi uskonto ilmaisee itsensä nimenomaan uutena tietoisuutena, tietoisuutena ihmiskunnan ja Jumalan välisestä sovituksesta. Tässä sovituksessa, joka ilmenee asioiden tilana, Jumalan valtakunta on todellisuutta. Sielut ja sydämet pääsevät sovintoon Jumalan kanssa, ja näin Jumala hallitsee sydämessä ja on saavuttanut herruuden."
Siksi Hegelin mukaan Jeesuksen sanoma on irrotettava hänen omasta persoonastaan, ja ihmisten on omaksuttava Jeesuksen sisäinen henki, jossa Jumalan ja ihmiskunnan välinen sovitus ilmenee, ja otettava se uudenlaisen yhteisöllisyyden ja ihmisluonnon perustaksi. Jeesuksen persoonalla ei siis Hegelin uskonnossa ole enää muuta kuin jonkinlaista esikuvallista merkitystä.
Ei tarvita järin suurta teologista tietämystä, että huomaa Hegelin ajattelun eroavan perinteisestä kristillisestä teologiasta. Hegelin teologiassa langennut maailma on itsessään jumalallinen. Minkäänlaista syntiä ei tässä systeemissä ole olemassa. Keskeistä oli siis ihmiselämän hyväksyminen ja pyhittäminen synteineen ja rikkomuksineen. Armostakaan ei tällöin tarvitse puhua. Näin se voi olla eräänlaista sormien läpi katselua, jossa kaikki paha pidetään vain poissa mielestä.
Hegeliin asti Jumalan ilmoituksen ajateltiin olevan kertakaikkisen annettu asia, joka ei enää muutu. Hegel toi tähän kuitenkin muutoksen. Hänen mukaansa ihmiskunnan historiaa hallitsee järki ja historiallinen kehitys vie kohti lopullista päämäärää, joka on absoluuttisen tiedon saavuttaminen. Tämä kehitys tapahtuu dialektisessa prosessissa, jossa teesi ja antiteesi muovaavat aina uuden synteesin. Erityisesti historian prosessi tuli esiin valtioiden elämässä, jotka edustivat Hegelille absoluuttista henkeä sekä ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Hänelle valtio on koko ihmiskunnan historian kantava voima.
Hegelin systeemissä maailma on jumalallinen ja historiallinen prosessi johtaa lopulta absoluuttiseen totuuteen. Tästä tietenkin seuraa, että Jumalallinen ilmoitus ei olekaan kertakaikkisesti annettu asia, vaan historian prosessissa muuttuva suure. Hegelille Jumala itsessään on prosessi. Hän ei olekaan enää se, joka yksinkertaisesti on ja josta kaikki muut saavat luodun olemassaolonsa, vaan Hegelin systeemissä hänet alistetaan osaksi tätä kaiken olemassaoloa, historian prosessiksi, joka johtaa lopulta johonkin sattumanvaraiseen lopputulokseen.
On selvää, että Hegelin kuvaama dialektinen prosessi on perustaltaan relativistinen ja totuus on silloin se, mikä sen lopputuloksena sattuu tulemaan. Oikeastaan on vaarallista samaistaa historian kulku Jumalaan. Tällöin ei ole mitään konsteja kritisoida maailmassa tapahtuvia epäoikeudenmukaisuuksia tai vääryyksiä, koska ne ovat vain osa isompaa historiallista prosessia, joka itsessään on jumalallinen. Eikä valtion pitäminen historian päämääränä auta tässä suhteessa yhtään. Näin ajattelevan on erittäin vaikeaa suhtautua kriittisesti valtioiden harjoittamaan sortoon. Viimeistään 1900-luvun historia on osoittanut, että pelkästään historian prosessi ei johda valtiotasolla aina toivottuihin lopputuloksiin, vaan maailmassa edelleen on paljon pahuutta, joka tulee ottaa huomioon. Meillä ei olisi Bonhoeffereita, jos jokainen sokeasti tottelisi valtiollisia lakeja enemmän kuin Jumalaa.
Siksi kristityt ovat aina sitoutuneet etiikassaan Raamattuun ja sitä tulkitsevaan traditioon. Tällöin ei ole niin suurta vaaraa eksyä satunnaisten historiallisten prosessien harhapoluille. Toisaalta taas liberaali tai uudistusmielinen kristinusko ei pidä auktoriteettinaan eettisissä kysymyksissä Raamattua eikä traditiota, eikä edes puhdasta järkeä kokonaisuudessaan, vaikka se niin saattaa väittääkin, vaan sitä, mihin suuntaan asiat näyttävät kallistuvan. Siis sitä, miten yleinen mielipide ylipäätänsä muuttuu.
Eihän kenelläkään ole kontekstista vapaata järkeä, vaan järki toimii aina sidoksissa tiettyihin taustaoletuksiin ja maailmankuvaan, joka on yleensä valittu jo ennen rationaalista pohdintaa. Siksi ei ole mahdollista asettaa puhdasta taustaoletuksista vapaata järkeä auktoriteetikseen. Ympäröivä kulttuurinen yhteisö vaikuttaa aina siihen, mitä pidetään rationaalisena ja mitä ei. Siksi pelkän järjen asettaminen auktoriteetiksi on monessa tapauksessa sama kuin pitää yleistä mielipidettä auktoriteettinaan. Konservatiivit välttävät tämän karikon sitoutumalla tietoisesti Raamattuun ja kirkon traditioon.
Uudistusmielinen kristinusko uskoo hegeliläisittäin historian kulun lopulta kulkevan oikealle tielle ja siinä on myös sen suurin heikkous. Mistä kukaan voi tietää minkälainen yleinen mielipide meillä on kahden sadan vuoden päästä ja mitä asioita silloin pidetään hyväksyttävinä? Teologian kannalta ongelman ydin on siinä, että varsinainen Jumalan ilmoitus hylätään ja sen sijalle asetetaan historia ratkaisemaan lopullinen totuus. Tällainenkin ratkaisu vaatii suurta uskoa, mutta ei Jumalaan vaan historiaan.
Lainaukset kirjasta Raymond Plant: Hegel.
Toisin kuin Immanuel Kant, josta olen kirjoittanut aiemmin, Hegel ei kiistänyt jumalallisen ilmoituksen mahdollisuutta. Hän vain tulkitsi sen uudelleen kristillisestä käsityksestä poikkeavalla tavalla.
Hegelin mukaan moderneissa yhteiskunnissa ihminen ja Jumala, ihminen ja yhteiskunta ja ihminen ja luonto ovat joutuneet erilleen toisistaan. Tämä on lähtökohtaisesti kristinuskon syytä, koska perinteisessä kristinuskossa luoja on ymmärretty täysin erilliseksi luomakunnasta. Tähän oli Hegelin mukaan saatava muutos. Hän ajatteli, että kristinuskon oli muututtava radikaalisti, jotta voitaisiin tunnustaa elämään ja yhteiskunnallisuuteen sisältyvä jumalallisuus, jonka hänen mukaansa oikeaoppinen kristinusko kielsi. Hegelille Jumala ei voi olla olemassa ilman maailmaa.
Tämän pohjalta hän määritteli kolminaisuusopin ja oikeastaan koko jumaluuden uudelleen. Kristinusko tuli ymmärtää kokonaan filosofisesti. Hegel sanookin, että "abstraktiona Jumala ei ole oikea Jumala; Hänen totuutensa on hänen toiseutensa julkitulemisessa, elämän prosessissa, maailmassa, joka on hänen Poikansa, kun se käsitetään jumalallisessa muodossaan." Hegelille Jumala ennen inkarnaatiota oli absoluuttinen idea, joka inkarnoituessaan vain yhdistää arkikokemuksessa jumalallisen ja inhimillisen. Hän kirjoittaa, että "Kristuksen kautta tavallinen, konkreettinen maailma, tämä alhaisessa asemassa eläminen, jossa ei ole mitään häpeämistä, on sinänsä saanut pyhityksen." Inkarnaatio johtaa näin maailman jumalallistamiseen.
Hegelille jumaluus oli maailmassa ja sen historiallisessa prosessissa. Kristinuskon virhe oli hänen mukaansa siinä, että siinä inkarnaatio rajoittui koskemaan pelkästään Kristuksen elämää. Sen sijaan inkarnaation olisi tullut symboloida koko ihmiskunnan ja Jumalan välille aikaansaatua sovitusta. Hegel sanookin, että "uusi uskonto ilmaisee itsensä nimenomaan uutena tietoisuutena, tietoisuutena ihmiskunnan ja Jumalan välisestä sovituksesta. Tässä sovituksessa, joka ilmenee asioiden tilana, Jumalan valtakunta on todellisuutta. Sielut ja sydämet pääsevät sovintoon Jumalan kanssa, ja näin Jumala hallitsee sydämessä ja on saavuttanut herruuden."
Siksi Hegelin mukaan Jeesuksen sanoma on irrotettava hänen omasta persoonastaan, ja ihmisten on omaksuttava Jeesuksen sisäinen henki, jossa Jumalan ja ihmiskunnan välinen sovitus ilmenee, ja otettava se uudenlaisen yhteisöllisyyden ja ihmisluonnon perustaksi. Jeesuksen persoonalla ei siis Hegelin uskonnossa ole enää muuta kuin jonkinlaista esikuvallista merkitystä.
Ei tarvita järin suurta teologista tietämystä, että huomaa Hegelin ajattelun eroavan perinteisestä kristillisestä teologiasta. Hegelin teologiassa langennut maailma on itsessään jumalallinen. Minkäänlaista syntiä ei tässä systeemissä ole olemassa. Keskeistä oli siis ihmiselämän hyväksyminen ja pyhittäminen synteineen ja rikkomuksineen. Armostakaan ei tällöin tarvitse puhua. Näin se voi olla eräänlaista sormien läpi katselua, jossa kaikki paha pidetään vain poissa mielestä.
Hegeliin asti Jumalan ilmoituksen ajateltiin olevan kertakaikkisen annettu asia, joka ei enää muutu. Hegel toi tähän kuitenkin muutoksen. Hänen mukaansa ihmiskunnan historiaa hallitsee järki ja historiallinen kehitys vie kohti lopullista päämäärää, joka on absoluuttisen tiedon saavuttaminen. Tämä kehitys tapahtuu dialektisessa prosessissa, jossa teesi ja antiteesi muovaavat aina uuden synteesin. Erityisesti historian prosessi tuli esiin valtioiden elämässä, jotka edustivat Hegelille absoluuttista henkeä sekä ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Hänelle valtio on koko ihmiskunnan historian kantava voima.
Hegelin systeemissä maailma on jumalallinen ja historiallinen prosessi johtaa lopulta absoluuttiseen totuuteen. Tästä tietenkin seuraa, että Jumalallinen ilmoitus ei olekaan kertakaikkisesti annettu asia, vaan historian prosessissa muuttuva suure. Hegelille Jumala itsessään on prosessi. Hän ei olekaan enää se, joka yksinkertaisesti on ja josta kaikki muut saavat luodun olemassaolonsa, vaan Hegelin systeemissä hänet alistetaan osaksi tätä kaiken olemassaoloa, historian prosessiksi, joka johtaa lopulta johonkin sattumanvaraiseen lopputulokseen.
On selvää, että Hegelin kuvaama dialektinen prosessi on perustaltaan relativistinen ja totuus on silloin se, mikä sen lopputuloksena sattuu tulemaan. Oikeastaan on vaarallista samaistaa historian kulku Jumalaan. Tällöin ei ole mitään konsteja kritisoida maailmassa tapahtuvia epäoikeudenmukaisuuksia tai vääryyksiä, koska ne ovat vain osa isompaa historiallista prosessia, joka itsessään on jumalallinen. Eikä valtion pitäminen historian päämääränä auta tässä suhteessa yhtään. Näin ajattelevan on erittäin vaikeaa suhtautua kriittisesti valtioiden harjoittamaan sortoon. Viimeistään 1900-luvun historia on osoittanut, että pelkästään historian prosessi ei johda valtiotasolla aina toivottuihin lopputuloksiin, vaan maailmassa edelleen on paljon pahuutta, joka tulee ottaa huomioon. Meillä ei olisi Bonhoeffereita, jos jokainen sokeasti tottelisi valtiollisia lakeja enemmän kuin Jumalaa.
Siksi kristityt ovat aina sitoutuneet etiikassaan Raamattuun ja sitä tulkitsevaan traditioon. Tällöin ei ole niin suurta vaaraa eksyä satunnaisten historiallisten prosessien harhapoluille. Toisaalta taas liberaali tai uudistusmielinen kristinusko ei pidä auktoriteettinaan eettisissä kysymyksissä Raamattua eikä traditiota, eikä edes puhdasta järkeä kokonaisuudessaan, vaikka se niin saattaa väittääkin, vaan sitä, mihin suuntaan asiat näyttävät kallistuvan. Siis sitä, miten yleinen mielipide ylipäätänsä muuttuu.
Eihän kenelläkään ole kontekstista vapaata järkeä, vaan järki toimii aina sidoksissa tiettyihin taustaoletuksiin ja maailmankuvaan, joka on yleensä valittu jo ennen rationaalista pohdintaa. Siksi ei ole mahdollista asettaa puhdasta taustaoletuksista vapaata järkeä auktoriteetikseen. Ympäröivä kulttuurinen yhteisö vaikuttaa aina siihen, mitä pidetään rationaalisena ja mitä ei. Siksi pelkän järjen asettaminen auktoriteetiksi on monessa tapauksessa sama kuin pitää yleistä mielipidettä auktoriteettinaan. Konservatiivit välttävät tämän karikon sitoutumalla tietoisesti Raamattuun ja kirkon traditioon.
Uudistusmielinen kristinusko uskoo hegeliläisittäin historian kulun lopulta kulkevan oikealle tielle ja siinä on myös sen suurin heikkous. Mistä kukaan voi tietää minkälainen yleinen mielipide meillä on kahden sadan vuoden päästä ja mitä asioita silloin pidetään hyväksyttävinä? Teologian kannalta ongelman ydin on siinä, että varsinainen Jumalan ilmoitus hylätään ja sen sijalle asetetaan historia ratkaisemaan lopullinen totuus. Tällainenkin ratkaisu vaatii suurta uskoa, mutta ei Jumalaan vaan historiaan.
Lainaukset kirjasta Raymond Plant: Hegel.
Kommentit
Lähetä kommentti