Kahden korin oppi ja Immanuel Kant

Naispappeus ajettiin 1980-luvulla kirkolliskokouksessa läpi teologisella tempulla, jota kutsutaan kahden korin opiksi. Sen mukaan kaikki teologian kysymykset voidaan jakaa kahteen koriin: uskon ja rakkauden koriin. Uskon koriin kuuluvat muuttumattomat opin kysymykset, kun taas rakkauden koriin kuuluvat muuttuvat etiikan asiat. Naispappeus kuului kahden korin opin edustajien mukaan jälkimmäiseen ja suhtautuminen siihen saattoi siksi muuttua aikojen saatossa. Nyt samaa kikkaa ollaan käyttämässä kysymyksessä homoseksuaalien vihkimisestä.

Kahden korin opin mukaan usko kuuluu Jumalan ilmoituksen alueelle ja on siksi muuttumaton. Etiikka sen sijaan on inhimillisen järjen pääteltävissä kultaisen säännön pohjalta ja siksi muuttuva tilanteesta riippuen.

Kahden korin oppi on ongelmallinen monestakin syystä. Eräänlaiseksi johdannoksi palaamme 1700-luvulle ja perehdymme erääseen valistusajan suureen ajattelijaan. Koko modernin filosofian perustan ja viitekehyksen on luonut yksi mies: Immanuel Kant. Hänen vaikutuksensa myös teologiaan on ollut mullistava. Kahden korin oppiakaan ei tuskin olisi koskaan tullut ilman Kantia. Selitän seuraavaksi miksi.

Kantin ajattelussa uskonto jaettiin valistushengessä luonnolliseen uskontoon ja positiivisiin uskontoihin. Luonnollinen uskonto oli kaikille ihmisille yhteinen ja sen perustana oli järki. Kantin mukaan luonnollinen uskonto keskittyy nimenomaan moraaliin. Jumala tarvittiinkin erityisesti moraalin perustelemiseksi. Luonnolliselle uskonnolle vastakohtana Kant näki positiivisen uskonnon, joka perustui yksittäisiin, sattumanvaraisiin ja keskenään ristiriitaisiin väitteisiin tietyistä historiallisista henkilöistä, teksteistä ja traditioista. Positiivista uskontoa ei täten johdettu järjestä, vaan ilmoituksesta.

Kantin keskeinen teologinen idea oli kaiken positiivisen aineksen karsiminen kristinuskosta. Jäljelle tuli jäädä vain universaali, kaikille ihmisille hyväksyttävissä oleva luonnollinen uskonto, joka perustui moraaliin. Kant erotti voimakkaasti kristinuskon muodon ja sisällön. Muotoa pystyi muuttamaan, mutta sisältöä ei. Kristinuskon sisältö oli hänen mukaansa moraali, kun taas muotoon kuuluivat kaikki positiiviset ainekset. Teologian tehtäväksi tuli erottaa kaikkialla pätevä kristinuskon sisältö epäkriittisestä positiivisesta muodosta, jotta kriittinen modernismi voisi paremmin omaksua kristinuskon. Kantilaisten teologien tuli pelastaa kristinusko modernille ihmiselle tunnistamattomasta muodosta ja positiivisuudesta ja löytää sieltä keskeinen ydin: moraali.

Tästä johtuen Kantin mukaan esimerkiksi Raamattu tuli aina ymmärtää moraalin mukaisesti, eikä moraalia Raamatun mukaisesti. Aito uskonto johdetaan moraalista, eikä moraalia uskonnosta. Kantilaisessa ajattelussa järki on aina etusijalla ilmoitukseen nähden.

Kantin perintö elää keskellämme edelleen voimakkaana, eikä hänen ajatustensa vaikutus ole yli kahdessa sadassa vuodessa kadonnut minnekään. Nykyäänkin monet haluavat tehdä kristinuskosta universaalin, kaikille ihmisille järjellä hyväksyttävän uskonnon, josta on karsittu kaikki erityislaatuinen ja positiivinen aines. Järki on teologiassa asettunut ilmoituksen yläpuolelle. Esimerkiksi kirkon kiistakysymyksissä naispappeudesta tai homoudesta ajatellaan, että antiikin aikana kulttuuri oli erilainen ja ihmiset ajattelivat kyseisistä asioista eri tavoin, mutta nykyaikana olemme oikeutetut ajattelemaan toisin, koska nämä kysymykset koskevat vain kristinuskon ulkoista ilmenemismuotoa, mutta eivät sen tärkeintä ja pohjimmaista sisältöä. Tällainen jaottelu on puhdasta kantilaisuutta, eikä se nouse itsestään Raamatusta tai kirkon traditiosta. Tällaisessa ajattelussa oman aikakautemme käsitys moraalista on asetettu etusijalle suhteessa ilmoituksen käsitykseen moraalista. Kristinuskon keskuksessa on siis ilmoituksen sijaan järki, josta johdetaan moraali, josta johdetaan koko uskonto.

Kahtiajako uskonnon todelliseen sisältöön ja ulkoiseen muotoon on argumentointivirhe, jota kutsutaan vääräksi vastakkainasetteluksi. Kristinuskon keskus ja sisältö on juuri siinä muodossa, jonka se kaksi tuhatta vuotta sitten sai. Mitään oletettua sen syvempää sisältöä sillä ei ole olemassa. Jako muotoon ja sisältöön on siis täysin keinotekoinen. Siksi myös se moraali, joka Raamatussa ilmoitetaan, on pätevää ja muuttumatonta, eikä mitään ulkoista kulttuurin muovaamaa muotoa, joka voidaan tarpeen tullen vaihtaa.

Väitän, että Raamatusta ei voi onkia esiin mitään sen keskeisempää ja yleispätevämpää sisältöä kuin siellä jo on. Se tarkoittaa sitä, että emme voi ohittaa Raamatun oppeja ja käskyjä vain viittaamalla kontekstiin, joka muuttuu. Tietenkin siellä on myös käskyjä ja kieltoja, jotka eivät ole voimassa, koska ne vaikkapa annettiin pelkästään juutalaiselle kansalle, mutta näissä kysymyksissä Raamattua selittää itse itseään ihan tarpeeksi hyvin.

Kristinusko on kyllä universaali uskonto, mutta vain sitä kautta, että Jumala on tullut tietyksi juutalaiseksi ihmiseksi historiaan, jonka kautta pelastus on avattu koko maailmalle. Jumalan ihmiseksi tulo tapahtui tiettyyn kulttuuriin ja kontekstiin. Tämä konteksti on monella tapaa meitä kristittyjä sitovaa. Kristinuskoon kuuluu välttämättä positiivisuus, jolloin Jumalan ilmoitus on ensisijaista järkeen nähden. Ilmoituksen moraali ohittaa aina järjestä johdetun moraalin, koska järkemme toiminta ei ole täydellistä.

Kahden korin oppi on nähdäkseni vastaava kantilaiseen ajatteluun nojautuva väärä vastakkainasettelu. Siinäkin jaotellaan kristinuskon sisältö aika mielivaltaisesti järjen alueeseen ja ilmoituksen alueeseen. Missään Raamatussa itsessään ei sanota, että oppi olisi muuttumatonta ilmoituksen aluetta ja etiikka taas muuttuvaa järjen aluetta. Asia on päinvastoin. Jumala ilmoittaa Israelin kansalle kymmenen käskyä, jotka juuri ovat etiikkaa. Monet Raamatun eettiset ohjeet ovat muuttumatonta ilmoitusta, kuten Jeesus toteaa vuorisaarnassa: "Laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat." Jo yksistään tämä tosiseikka kumoaa koko kahden korin opin. Joissakin kysymyksissä on lisäksi mahdotonta sanoa, onko kyseessä oppi vai etiikka. Ovatko lopulta kaikki käytännön kysymykset muuttuvia?

Toisaalta etiikan luokittelu pelkästään järjen alueelle kuuluvaksi asiaksi ei vie oikeaan lopputulokseen. Emme nimittäin voi tietää, mikä on järjen mukaista ennen kuin meillä on joku konteksti, joka määrittelee, mikä on järjen mukaista. Jos tämä konteksti ei ole jumalan ilmoitus, se on joku muu ympäröivässä yhteiskunnassa vallitseva aatevirtaus. Tällöin taas kirkko ottaa oman rakkauden määritelmänsä jostain muualta kuin ilmoituksesta ja silloin päädytään tilanteeseen, että kirkolla ei ole mitään omaa käsitystä rakkaudesta. Tässä tapauksessa kirkon itseymmärrys lopulta katoaa. Jos kirkko haluaa säilyä kirkkona, sen on määriteltävä etiikka ja sitä myötä rakkaus ilmoituksesta käsin.

Kahden korin oppi ei myöskään ota huomioon sitä, että rakkaus voi olla vääristynyttä ja järki langennutta. Tietyt eettiset periaatteet ovat aina voimassa. Jos niitä muutetaan, se todennäköisemmin tarkoittaa etiikan vääristymistä kuin sitä, että oikea etiikka muuttuu aikojen saatossa. Kahden korin oppi johtaa lopulta uskon merkityksen täydelliseen katoamiseen, koska usko ei voi koskea mitään käytännön kysymystä. Kahden korin opilla joudutaan siihen tilanteeseen, mihin Kantin teologiakin tähtäsi eli järki määrittää moraalin ja moraali uskonnon sisällön.

Jotkut ovat perustelleet kahden korin oppia luterilaisella lain ja evankeliumin erottamisella. Lain ja evankeliumin erottamista ei voi kuitenkaan käyttää kahden korin opin edellyttämällä tavalla, koska laki ja evankeliumi on julistettava molemmat kokonaisuudessaan. Kahden korin opin mukaan taas pelkästään evankeliumi julistetaan kokonaan ja laista julistetaan mitä milloinkin.

Se, mistä kirjoitin jo aiemmin liturgian kohdalla, pätee teologiassa yleisemminkin. Muotoa ja sisältöä ei voi erottaa toisistaan, eikä myöskään oppia ja etiikkaa. Meillä ei yksinkertaisesti ole välineitä siihen. Ilmoitukseen kuuluvat tietyt periaatteet esim. pappeudesta ja avioliitosta, eikä niistä periaatteista pääse yli eikä ympäri. Ne ovat osa kristinuskon muuttumatonta sisältöä ja oppia. Kahden korin oppi puolestaan on teologisesti täysin kestämätön periaate.

Kommentit

  1. Pätevä ja terävä kirjoitus. Luulenpa, että nykyisistä liberaaliteologeista lähes kaikki ovat niin kantilaisuuden läpikyllästämiä, etteivät he kykene lainkaan havaitsemaan saati kyseenalaistamaan omia taustaoletuksiaan. Ajatellaan nyt vaikka Jaakko Heinimäkeä, joka esittää asiat ikään kuin kahden korin oppi olisi jonkinlainen luonnollinen ja kyseenalaistamaton fundamentti.

    VastaaPoista
  2. Immanuel Kant ei luonut eurooppalaisen filosofian perustusta, eikä varsinkaan teologian perustusta. Esim. Georg Wilhelm Hegel (1700-luvulla) oli alunperin teologi muttaa hän suuntautui myöhemmin filosofiaan, ja suhtautuu positiivisesti luonnollisen uskon oppiin. Luonnollinen usko on järjen uskonto ja sellaisena hyvin hyvä. Se ei tähtääkään mihinkään sielun niin sanottuun pelastukseen vaan se tyydyttää ihmisen sielun ja ymmärryksen tarpeet. Jos joku lisäksi haluaa pelastusta niin luonnollinen usko ei sitä estä. Fundamentaalinen ilmoitususkon pakkouskomisen vaatimus joka asiassa on sielullista kiristystä. Luonnollinen usko on vapauden uskoa, saa uskoa siihen mikä on todellista, ja ottaa siitä omaan elämäänsä hyvyyden. Sitten voi uskoa pääsevänsä sielulliseen taivaaseen mikäli taivas ylipäätään on olemassa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit