Usko ei usko itseensä

Oletko kysynyt itseltäsi: Olenko minä uskossa? Uskonko minä oikeasti Jumalaan?

Tällaista on hyvä joskus miettiä. Toisaalta tällainen kyseleminen on jo itsessään hieman väärin suuntautunutta, koska koko kysymystä ei yksinkertaisesti voi ratkaista tutkiskelemalla omaa uskoaan.

Usko on perinteisesti jaettu kahteen osaan. Ensiksi fides qua, joka tarkoittaa sitä uskoa, jolla uskotaan. Toiseksi fides quae, joka puolestaan merkitsee uskoa, joka uskotaan eli uskon sisältöä. Voisi sanoa, että ensimmäinen on tavallaan meissä itsessämme ja jälkimmäinen itsemme ulkopuolella.

Pelastavan uskon kohde ei ole oma usko. Pelastava usko on uskoa Jeesukseen ja hänen ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseen. Pelastava usko omistaa Jumalan armon itselleen. Pelastava usko kohdistuu siis johonkiin kokonaan itsensä ulkopuolella olevaan. Se ei katso sitä onko minulla uskoa vai ei, vaan tarttuu Kristuksen täytettyyn työhön. Pelastava usko ei usko itseensä vaan Kristukseen.

Luther kirjoittaa, että "joka ei ajattele uskovansa, mutta on epätoivossa, omistaa suurimman uskon." Usko ei pistä uskoaan uskoon. Sen sijaan usko pistää epätoivoissaan toivon Kristuksen työhön kun ei voi luottaa edes omaan uskoonsa.

Tästä seuraa, että uskoakseen ihminen ei tarviste jonkinlaista uskon kokemusta tai erityistä kääntymystä. Niiden vaatiminen tarkoittaisi sitä, että ihmisen pitäisi tuijotella sisimpäänsä ja etsiä sieltä jotain tällaista kokemusta, jotta voisi sanoa olevansa uskossa. Tällöin uskon kohde ei enää olisi Kristus, vaan oma usko. Omasta uskostakin voi näin tulla epäjumala.

Mitään tällaista uskoa omaan uskoon meiltä ei vaadita. Riittää, että uskoo todeksi sen, mitä Jumalan sana lupaa. Pelastusvarmuus ei tule siitä kokemuksesta, että olen nyt uskossa, vaan siitä lupauksesta, jonka Raamatusta löydämme, että Jumala tahtoo pelastaa minut. Mistä nimittäin voin tietää, että se uskon kokemus, joka sisälläni on, on oikea? Raamatun lupauksiin voin luottaa paljon varmemmin kuin omiin kokemuksiini.

Kommentit

Suositut tekstit