perjantai 17. marraskuuta 2017

Jumalan unohtamisen poliittiset seuraukset

Yksi eniten minuun vaikuttaneista kirjoista on Aleksandr Solženitsynin teos Vankileirien saaristo. Kun useita vuosia sitten luin sen, maailmankuvani ja ajatteluni muuttui ja mieleni rakenteet järkkyivät.

Solženitsyn kuvaa hyytävästi Neuvostoliiton systeemiä, jonka kourissa jopa 60 miljoonaa ihmistä joutui vankileireille. Hän kertoo karmivia yksityiskohtia myöten ihmisten kuulusteluista, pidättämisestä, tuomiosta, vankien kuljetuksesta ja vankileirien oloista. Silmieni eteen piirtyi kauhistuttava koneisto, jonka voimalle kukaan ei mahtanut mitään. Sen puitteissa minkäänlaista oikeutta ei tunnettu, ja kuka tahansa saattoi joutua kärsimään 15 vuoden rangaistuksen Siperiassa, jossa eloonjäämisen mahdollisuudet olivat pieniä. Lopulta koneiston kehittäjät itsekin joutuivat koneiston hampaisiin ja leireille.

Muistan kuinka kirjaa lukiessa minulle tuli joskus fyysisesti paha olo. Lepsuna länsimaalaisena olin ajatellut, että eipä sillä nyt niin suurta väliä ole, millaisessa systeemissä elämme ja minkälaiset ideologiat ovat vallassa. Ennen tuota kirjaa en ollut tajunnut millaiseen pahuuteen ihminen kollektiivisesti kykenee. Kirjan luettuani vakuutuin siitä, että syntiinlankeemus ja pahan valta maailmassa on todellista. Eikä sitä voi korjata poliittisilla ratkaisuilla.

Kun pyritään itsekritiikittömästi ilman syntiinlankeemuksen tunnustamista tekemään hyvää, jälki on yleensä täysin päinvastaista. Ihannevaltiossa ja täydellisessä systeemissä ei voi olla ongelmia. Jos osoitit jonkun ongelman olemassaolon, olitkin itse ongelma, koska et uskonut ihannevaltioon. Näin utopistisesta valtiosta tuli vankila, jota ei saanut epäillä.

Edellinen paavi Benedictus XVI muistuttaa kirjassaan Truth and Tolerance siitä, että synnin ongelmaa ei voi ratkaista politiikan keinoin. Myöskään teologia, jossa pyritään vain ratkaisemaan ajallisen elämän ongelmia, ei toimi. Hän kirjoittaa: ”Marxismista inspiraation saaneiden hallitusten kaatuminen Euroopasta oli tällaiselle vapauttava poliittisen toiminnan teologialle eräänlainen jumalten kuolema: tarkalleen siellä, missä marxilaista vapautuksen ideologiaa oli johdonmukaisesti sovellettu, kehittyi täydellinen vapauden puute, jonka kauhut levitettiin koko maailman silmien eteen. Milloin ikinä politiikka pyrkii olemaan pelastavaa, se lupaa liikaa. Missä se pyrkii tekemään Jumalan työtä, siitä tulee - ei jumalallista - vaan demonista.”

Solženitsynille annettiin kirjoituksistaan Nobelin palkinto ja myös arvostettu Templeton-palkinto. Sitä vastaanottaessaan hän sanoi seuraavasti: ”Mutta jos minua pyydettäisiin muotoilemaan mahdollisimman lyhyesti pääsyy siihen tuhoisaan vallankumoukseen, joka nieli noin 60 miljoonaa ihmistä, en voisi ilmaista sitä tarkemmin, kuin toistamalla: Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; siinä syy, miksi kaikki tämä on tapahtunut.”

Solzenitsyn varoitti, että länsikään ei ole immuuni Jumalan unohtamiselta, vaan siellä sama kehitys on käynnissä. Ihmiselämän syvimpiin ongelmiin ei ole ratkaisua ilman Jumalaa.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Tiukkaa tekstiä perhesynodissa

Vastaani tuli kahden vuoden takaa roomalaiskatolisen kirkon perhesynodista kardinaali Robert Sarahin puhe, jossa ei sanoja säästelty. Sarahista ovat jotkut veikkailleet jopa seuraavaa paavia. Mikäli näin kävisi, hän olisi ensimmäinen mustaihoinen paavi. Sarah kuvaa kahta suurinta uhkaa tai "petoa", jotka uhkaavat kristinuskoa ja perhettä nykyään. Puhe oli niin tiukkaa tavaraa, että päätin suomentaa siitä osan. Tästä olisi luterilaisen kirkon piispoilla opittavaa:
"Teologinen arvostelukyky tekee mahdolliseksi nähdä ajassamme kaksi odottamatonta uhkaa, melkein kuin kaksi apokalyptista petoa, jotka sijoittuvat vastakkaisille navoille: Toisella puolella läntinen vapauden epäjumalanpalvonta ja toisella islamilainen fundamentalismi: ateistinen sekularismi vastaan uskonnollinen fanatismi. Slogania käyttäen löydämme itsemme gender-ideologian ja Isiksen välistä. Islamilaiset joukkomurhat ja libertaariset vaatimukset kilpailevat säännöllisesti sanomalehtien etusivuista. Näistä kahdesta radikalisaatiosta nousee kaksi keskeistä uhkaa perheelle: sen subjektiivinen hajottaminen sekulaarissa lännessä nopeiden ja helppojen avioerojen, abortin, homoseksuaalisten liittojen ja eutanasian kautta (vrt. Gender-teoria, Femen, LGBT lobbaus, IPPF...). Toisaalta sitä uhkaa ideologisoidun islamin pseudo-perhe, joka tekee lailliseksi moniavoisuuden, naisten alamaisuuden, seksuaalisen orjuuden, lasten avioliiton (vrt. Al Qaeda, Isis, Boko Haram…) 
Useat todisteet mahdollistavat sen, että vaistoamme saman demonisen lähteen näille kahdelle liikkeelle. Toisin kuin totuuden Henki, joka ajaa yhteyttä erilaisuudessa (perikoreesi), nämä liikkeet rohkaisevat sekaannukseen (homo-gamia) tai alamaisuuteen (poly-gamia). Lisäksi ne vaativat itselleen universaalia ja totalitaarista valtaa, ovat väkivaltaisia ja suvaitsemattomia perheiden, yhteiskuntien ja kirkkojen tuhoajia ja avoimen kristofobisia. 
”Sillä meillä ei ole taistelu lihaa ja verta vastaan…” Meidän tulee olla inklusiivisia ja toivottaa tervetulleeksi kaikki mikä on inhimillistä, mutta sitä mikä tulee Viholliselta ei voi eikä sitä saa omaksua. Et voi yhdistää Kristusta ja Beliaria! Mitä fasismi ja kommunismi olivat 1900-luvulla, sitä läntiset homo- ja abortti-ideologiat sekä islamilainen fanatismi on nyt."

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Martin Scorsese: Silence

Siitä on ehkä kuukausi kun näin elokuvateatterissa Martin Scorsesen ohjaaman Silencen. Nimensä mukaisesti elokuva veti hiljaiseksi. Kyseessä oli vaikuttava elokuva, mutta se herätti isoja teologisia kysymyksiä. Seuraava pohdintani niistä sisältää juonipaljastuksia.

Tulin siihen tulokseen, että lopulta elokuva on kuva ajastamme. Elokuvassa hengelliseksi ihanteeksi asetetaan Kristuksen polkeminen ja täydellinen mukautuminen vallitsevaan kulttuuriin. Silti ajatuksien tasolla hyväksytään vielä usko Kristukseen kunhan tämä ei näy mitenkään käytännön elämässä. Näin usko intellektualisoidaan täysin ja riisutaan pois kaikesta konkreettisista ilmauksista. Tällaiseen liberaaliteologiseen projektiin papit elokuvassa pakotettiin ja monella tapaa se on aikamme ihanne.

Juuri tähän on painetta aikanamme esimerkiksi seksuaalieettisissä kysymyksissä. Saat ajatella asioista miten tahdot, mutta vallitsevasta ortodoksiasta et käytännön tasolla saa poiketa. Ja moni kristitty valitsee näissä kysymyksissä elokuvan päähenkilöiden tien. Mukautuu käytännössä, mutta ei mielensä perukoilla. Papeilla puolestaan kasvaa päivä päivältä lista asioista, joista ei enää oikein uskalla opettaa, vaikka niistä Raamatussa puhutaankin. Kovassa paineessa se on jossain määrin ymmärrettävää ja Jumala olkoon armollinen.

Kuitenkaan kirkon tulevaisuuden kannalta tällainen toiminta ei ole kestävää eikä rakentavaa. Jeesuskin varoittaa vakavasti: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” Siksipä elokuvan koskettavinta antia olikin tavallisten kristittyjen valtavat uhraukset uskonsa vuoksi. Marttyyrien veressä on kirkon siemen. Se on totta myös aikamme mediarovioilla.

Suosittelen siis elokuvaa, mutta tietyin varauksin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Bonhoeffer - pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Eric Metaxas: Bonhoeffer - pastori, marttyyri, näkijä, vakooja
2013, Päivä Osakeyhtiö

Dietrich Bonhoefferin elämä ei liene niitä tavallisimpia. Hän oli aatelistaustainen saksalainen pappi, joka väitteli teologian tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Jo alle kolmekymppisenä hänestä tuli natsi-ideologiaa vastustavan tunnustuskirkon tärkeimpiä hahmoja. Osallistuttuaan luterilaisena pappina epäonnistuneeseen juoneen Hitlerin salamurhaamiseksi hänet teloitettiin vain viikko ennen Hitlerin kuolemaa vankileirillä.

Bonhoefferin elämä tarjoaa siis kaikki ainekset kiinnostavaan elämäkertaan. Eric Metaxas on hyödyntänyt nämä mahdollisuudet ja kirjoittanut varsin vauhdikkaan, kiinnostavan ja koukuttavan kirjan Bonhoefferin elämästä. Samalla teos on yleispätevä kertaus siihen, mitä Saksan evankelisessa kirkossa tapahtui Hitlerin aikana.

En ole vieläkään saanut oikein ratkaistuksi onko Bonhoeffer lopulta lintu vai kala. En siis ole mitenkään varma mitä Bonhoefferista pitäisi lopulta ajatella. Tiedän, että Bonhoefferin kirjat Yhteinen elämä ja Kutsu seuraamiseen ovat erittäin hyviä hengellisiä kirjoja. Jo niiden pohjalta pidän häntä jonkinasteisena nerona. Tätä taustaa vasten kävin innokkaana Metaxasin kirjan kimppuun haluten oppia ymmärtämään Bonhoefferia paremmin.

Tässä kohtaa tuli vastaan kirjan varsinainen ongelma. Metaxas ei avannut Bonhoefferin ajattelua kovin syvällisesti. Tämä oli elämäkerta, jossa pääpaino oli ihmissuhteissa ja Bonhoefferin toiminnassa. Toki Bonhoefferin keskeisiä ajatuksia kuvattiin jonkin verran ja maallikolle tämä varmaan riittänee, mutta olisin siitä huolimatta kaivannut syväluotaavampaa otetta Bonhoefferin rikkaaseen teologiaan. Tämä olisi ollut tärkeää etenkin kun hänestä on nykyään tullut vähän jokaiselle mahdolliselle suunnalle pyhimys, joka oikeuttaa juuri sen suuntauksen teologian. Nyt Bonhoefferin ajattelua avattiin vain pääpiirteittäin ja esimerkiksi Bonhoefferin luterilaisuus ei kirjasta juuri tullut esiin. Elämäkerrasta jäi sellainen maku, että Metaxas pyrki esittelemään Yhdysvaltain evankelikaaleille pyhimyksen, jonka he voisivat kanonisoida itselleen.

Muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia Bonhoefferin teologiasta kirja kuitenkin avaa. Ollessaan New Yorkissa evakkomatkalla Saksasta 1939 Bonhoeffer meni Riversiden kirkkoon, joka oli liberaaliteologian omaksuneista seurakunnista keskeisin Yhdysvalloissa. Siellä kuulemaansa liberaaliin saarnaan Bonhoeffer tuskastui täysin. Hän sanoi siitä profeetalliset sanat: ”Tulee päivä, jolloin myrsky riehuu täydellä voimalla tällaisen uskonnollisen tarjonnan yllä, jos Jumala itse on vielä jossakin kohtaa näyttämöä.” Samana iltana hän meni fundamentalistiseen presbyteeriseurakuntaan, jonka saarnaan hän puolestaan oli erittäin tyytyväinen seuraavin sanoin: ”Tämä on eräänä päivänä oleva vastarintaliikkeen keskus, kun Riversiden kirkko on jo aika sitten muuttunut Baabelin temppeliksi. Olin erittäin iloinen tuosta saarnasta.” Käy siis ilmi, että jossakin vaiheessa Bonhoeffer näki liberaaliteologian vastaavana asiana kuin natsi-ideologian omaksuneet kristityt Saksassa. Amerikkalaiset taistelivat liberaaliteologiaa vastaan yhtä lailla kuin saksalaiset natsismia vastaan. Molempien taistelu oli todellinen.

Bonhoefferin vankilakirjeissä kirjoittamat asiat uskonnottomasta kristinuskosta Metaxas ohittaa nopeasti todeten vain, että nämä olivat yksityistä pohdintaa, jollaista Bonhoeffer ei laajemmin edustanut. Metaxas voi olla oikeassa, mutta teologina olisin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Ilmaan jää myös kysymys reformoidun Karl Barthin vaikutuksesta Bonhoefferin teologiaan. Esimerkiksi puheet uskonnottomasta kristinuskosta kuulostavat omiin korviini äärimmilleen viedyltä barthilaisuudelta.

Bonhoeffer irtaantui lopulta tunnustuskirkosta, jotta voisi osallistua Hitlerin salamurhaan täysin panoksin. En tiedä oliko se hyvä ratkaisu, mutta sellaisena Metaxas sen esittää. Ehkä Bonhoefferin loppuaikojen teologia muuttui tämän päätöksen vuoksi. Kaikesta jää kuitenkin vaikutelma että Bonhoeffer oli teologina ja persoonanakin moniulotteisempi kuin Metaxas antaa ymmärtää.

Joka tapauksessa varmastikaan mitään sellaista kuin natsi-ideologian omaksuneet Saksalaiset kristityt ei olisi koskaan päässyt syntymään, ellei sitä ennen oltu möyhennetty liberaaliteologialla koko kristinuskon perustukset murskaksi. Kirjasta käy ilmi, että kirkollinen elämä oli jo tuolloin Saksassa protestanttisella puolella liberaaliteologian läpitunkemaa. Kun julistuksella ei ollut mitään Raamattuun sidottua sisältöä, sen pystyivät valtaamaan maalliset poliittiset ideologiat, jotka tekivät siitä selvää jälkeä. Kun usko ilmoitukseen loppuu, mitäpä muuta jää jäljelle kuin vallitsevat poliittiset ideologiat. Saksassa se tarkoitti natsismia, meidän aikanamme ehkä sukupuolineutraali-ideologia tekee vastaavaa jälkeä kirkossa.

Sen vuoksi parasta antia kirjassa olivatkin kuvaukset tunnustuskirkon taistelusta Hitlerin ideologian omaksunutta Saksan virallista evankelista kirkkoa eli "Saksalaisia kristittyjä" vastaan. Käy selväksi, että jopa natseja vastaan kirkosta vain pieni hajanainen vähemmistö sai aikaiseksi jonkinlaista vastavirtaa. Ihminen on keskimäärin sopeutuvainen vallitseviin oloihin. Suurin osa protestanttisista kristityistä meni vallitsevan ideologian mukana liikoja kyselemättä. Kirjan vahvin opetus oli itselleni se, että kristityillä on kaikkina aikoina vaarana mukautua maailman vallitseviin ideologisiin virtauksiin. Saksassa siitä maksettiin äärimmäisen kova hinta.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Trumpin voitto ja länsimaiset yhteiskuntautopiat

Muutama päivä on kulunut Trumpin voitosta, enkä vieläkään ole löytänyt suomeksi tyydyttävää selitystä siitä, miksi näin pääsi käymään. On siis pakko yrittää itse.

Yleinen narratiivi Trumpin voitosta on ollut, että pettyneet työväenluokan köyhät valkoiset miehet ovat paremman elämän toivossa menneet äänestämään Trumpia huolimatta hänen persoonansa ongelmista. Clintonin puolestaan nähtiin vain jatkavan Obaman politiikkaa eikä näin tuovan heidän kannaltaan mitään muutosta asiaan.

Clintonin kannattajien ja median luoman kuvan mukaan Trump on lähinnä seksistinen, valehteleva, epävakaa, narsistinen, rasistinen ja hölmö miljardööri, joka ajaa ainoastaan omaa etuaan. Häntä äänestävät vain säälittävät tapaukset, jotka epätoivoissaan ovat valmiita äänestämään ketä tahansa hullua, jotta heidän protestinsa kuultaisiin. Missään nimessä Trump ei ole millään tavalla vakavasti otettava ehdokas. Tätä narratiivia Suomenkin media on toistellut ennen vaaleja ja vaalien jälkeen.

Riippumatta siitä onko tämä narratiivi totta vai ei, se ei kuitenkaan ota huomioon laajempaa historiaa ja kokonaiskuvaa. Ensinnäkin Clinton voitti äänestyksen ylivoimaisesti pienituloisten keskuudessa. Trump sen sijaan oli voittaja keskituloisten parissa ja siitä ylöspäin kaikissa tuloluokissa. Trumpin voittoa ei voi siis selittää materialistisesti pelkästään työttömien ja syrjäytyneiden kapinana talouseliittiä vastaan. Paljon todennäköisempää on että Trumpin voitossa on pohjimmiltaan kyse tuloluokat ylittävistä henkisistä arvoista ja koko läntisen maailman tulevaisuudesta.

Elämme aikaa, jolloin kulttuurinmuutos on ollut nopeampaa kuin koskaan aiemmin elinaikanamme. Sen vuoksi arvokysymyksistä on tullut politiikassa hyvin keskeisiä verrattuna menneisiin vuosikymmeniin.

Vasemmisto kaikkialla länsimaissa pyrkii saamaan voimaan utopistisen yhteiskuntakokeilun, jonka lopputuloksena pitäisi syntyä ketään syrjimätön ihanneyhteiskunta. Tätä tavoitetta on toteutettu läntisissä yhteiskunnissa jo pitkälle ja siinä pyritään menemään koko ajan pidemmälle. Valitettavasti tämä yhteiskuntautopia perustuu väärään ihmiskuvaan. Vasemmiston mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja siksi on mahdollista yhteiskunnallisten rakenteiden keinoin saada aikaan yhteiskunta, jossa syrjintä loppuu ja kaikilla on onnellinen elämä.

Kristinuskon mukaan tämä on syntiinlankeemuksen vuoksi mahdotonta. Vaikka yhteiskunnasta luodaan minkälainen, ihmisissä elää aina taipumus pahaan. Tähän pahaan ei löydy tämän maailman sisältä vastausta. Pyrkiessään yhteiskunnan keinoin poistamaan pahuuden maan päältä vasemmisto asettuu asemaan, joka uskonnoissa on varattu ainoastaan Jumalalle. Kun politiikka pyrkii pelastamaan ihmisen, siitä tulee epäjumalanpalvelusta.

Sen vuoksi vasemmiston sinänsä hyvästä tavoitteesta tehdä maailmasta ketään syrjimätön paikka on tullut mitä autoritaarisin vallan väline. Aina kun saadaan syrjinnän tieltä yksi asia pois, löydetään uusia entistä pienempiä asioita, jotka edustavat syrjintää. Tämä kierre on loputon ja johtaa lopulta siihen, että kukaan ei voi välttää kohdallaan syrjintäsyytöstä. Jokainen joutuu yhä uusin ja uusin tavoin osoittamaan yhteiskunnallisen kelpoisuutensa ja syrjimättömyytensä. Syrjintää kaivetaan kaikin voimin ja mitä moninaisimmin metodein sekä yksilöistä että rakenteista esiin. Tämä johtaa lopulta yhteiskunnallisten vapauksien täydelliseen katoamiseen.

Tavallinen ihminen, joka vain haluaa elää niin kuin maassamme on aina eletty, joutuu näiden uusien syrjimättömyyden moraalinvartijoiden ensimmäiseksi uhriksi. Hänestä tehdään paha ihminen. Jos kannatat miehen ja naisen avioliittoa, olet homofobinen. Jos olet sitä mieltä, että sukupuolia on kaksi, olet transfobinen. Jos ajattelet, että länsimainen yhteiskunta ihmisoikeuksineen ja laillisuusperiaatteineen on parempi kuin islamilainen umma, olet rasistinen. Jos olet huolestunut maamme turvallisuudesta, olet ksenofobinen ja niin pois päin. Jos asiat menevät samaa tahtia kuin tähän asti, kymmenen vuoden päästä tässä on monta kertaa pitempi lista asioita, joiden perusteella joudut syytetyn penkille ja yhteiskunnalliseksi hylkiöksi.

Kaikista näistä tavallisista mielipiteistä, jotka ennen olivat täysin valtavirtaa ja johon meitä peruskoulussa kasvatettiin, onkin viimeisen muutaman vuoden aikana tullut yhtäkkiä ajatusrikoksia. Yhteiskuntautopian tavoittelu on tehnyt suuresta osasta kansaa pahoja ihmisiä, joiden kanssa ei voi olla missään tekemisissä. Media on yhtynyt tähän vasemmiston maailmankuvaan ja leimaa kaikki toisinajattelijat vihapuhujiksi tai äärioikeistolaisiksi. Tavallinen ihminen huomaa että läntiset uskonnonvapauden ja sanavapauden perusarvot haihtuvat kuin tuhka tuuleen heti, jos on vain mahdollista päästä lähemmäksi vasemmiston ihanneyhteiskuntaa.

Yhä pidemmälle menevä vasemmisto saa aikaan sen, että ihmiset haluavat laittaa stopin tälle kaikelle. He haluavat elää elämäänsä niin kuin ennenkin ja käyttää sananvapauttaan ja muita länsimaisia perusarvoja tulematta kohdelluksi rikollisena ja alempiarvoisena ihmisenä.

Tavallinen ihminen näkee kuinka utopistisen ihanneyhteiskunnan suvaitsevaisuuspuhe leviää joka tuutista ja saa valtaansa yhä suuremman osan ihmisen elämästä. Sen tuomat rajoitukset koskevat yhä uusia elämänalueita. Siksi hänelle ei enää riitä, että äänestää niitä samoja puolueita ja konservatiivisia poliitikkoja, joita hän tähän asti on äänestänyt, koska heidän aikanaan tilanne on mennyt koko ajan huonommaksi. Siksi tavallinen ihminen kääntyy hakemaan jotain tahoa, joka näyttää voimakkaammalta.

Amerikassa tämä taho oli Trump. Pelkällä olemuksellaan hän räjäyttää ilmaan kuvitelman syrjimättömästä ihanneyhteiskunnasta. Trumpia ei siis valittu presidentiksi siitä huolimatta, että hän oli narsisitinen, seksistinen, rasistinen öykkäri, vaan juuri sen takia. Ihmiset olivat kyllästyneitä heitä kohtaavaan jatkuvaan syyllistämiseen ja halusivat johtajakseen jonkun, joka omalla mahdottomuudellaan tekisi täydellisen lopun vasemmiston yhteiskuntautopioista, poliittisesta korrektiudesta ja länsimaailman vallanneesta uusmoralismista.

Sama kuvio tulee toistumaan myös Euroopassa. Ihmiset kääntyvät yhä enemmän oikealle ja myös äärioikealle, koska vasemmiston maailmankuva ei ole realistinen ja sitä yritetään vallan ja median kautta pakottaa heille. Trumpia ei nostanut valtaan äärioikeisto vaan yhä pidemmälle menevä vasemmisto. Äärioikeiston nousu on vain reaktioita siihen. Niin se oli 30-luvullakin. Hitleriä ei äänestetty valtaan siksi, että Saksan kansa yhtäkkiä kääntyi pahaksi. Hitler nousi valtaan, koska nähtiin, mitä Neuvostoliitossa tapahtuu kommunistien käsissä ja Stalinin vainoissa. Oltiin valmiita äänestämään ketä tahansa henkilöä, joka olisi kyllin vahva estämään sen. Pelkään, että sama on toistumassa länsimaissa uudelleen. Enkä näe, että se voisi pysähtyä, ellei vasemmisto ota takapakkia omissa unelmissaan.

torstai 6. lokakuuta 2016

Herätysliikkeet ja eurooppalaisuuden syvin olemus

Joseph Ratzinger and Marcello Pera: Without Roots. The West, Relativity, Christianity, Islam.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kynnyksellä on kysyttävä, keitä me olemme, mistä tulemme ja mihin olemme matkalla. Mikä on Suomi muiden kansojen joukossa? Britannian ero Euroopan unionista on saanut monet Suomessakin kyselemään, mitä tarkoittaa olla osa Eurooppaa. Onko eurooppalaisuudella maantieteen lisäksi jotain henkistä tai kulttuurista sisältöä, vai onko se vain kuori, joka peittää alleen kaikki erilaiset ajatukset, ideologiat ja uskonnot, jotka sen alueella sattuvat olemaan?

Vuonna 2004 silloinen kardinaali Joseph Ratzinger, josta seuraavana vuonna tuli paavi Benedictus XVI, sekä Italian senaatin presidentti, tieteenfilosofian professori Marcello Pera, pitivät sattumalta peräkkäisinä päivinä luennot Euroopasta ja sen olemuksesta. Huomattuaan yhteensattuman molemmat kommentoivat toistensa luentoja ja kirjeenvaihdon pohjalta syntyi keskustelukirja otsikolla Without Roots. The West, Relativity, Christianity, Islam. Asetelma on herkullinen: tuleva paavi ja tunnettu ateistifilosofi keskustelevat Euroopan ideasta ja tulevaisuudesta. Yllättävää onkin, että molemmat löytävät yhteisen sävelen kritisoidessaan erityisesti Euroopan halvaannuttavaa relativismia.

Marcello Peran mukaan lännessä on syntynyt kapitalismi, moderni tiede, liberalismi, kirkon ja valtion erottaminen, laillisuusperiaate, hyvinvointivaltio, demokratia, kansainväliset sopimukset ja julistukset sekä ihmisoikeudet. Näillä läntisillä keksinnöillä on universaalia merkitystä, eikä kristinuskon vaikutusta niihin voida ohittaa. Sen sijaan islamin kulttuuripiirissä mitään tällaista ei ole kehittynyt. Siksi hänen mukaansa lännessä täytyy voida sanoa suoraan, että läntiset instituutiot ovat parempia kuin niiden islamilaiset vastineet. Tämän ei tarvitse johtaa konfliktiin islamin kanssa, vaan sen tulisi olla lähtökohta dialogiin.

Relativismi olettaa wittgensteinilaisten kielipelien hengessä, että kulttuureja ja maailmankatsomuksia ei voida vertailla suhteessa toisiinsa. Pera kritisoi tällaista johtopäätöstä todeten, että riittää, kun eri maailmankatsomuksia omaavat käyvät dialogiin, kuuntelevat toistensa kritiikkejä ja katsovat, kuka keskustelusta selviää voittajana. Pera hylkää myös relativismin, joka pohjautuu derridalaiseen dekonstruktioon, sillä se joutuu lopulta dekonstruoimaan itsensä. Peran mukaan relativismi on saanut nykyään niin vallitsevan aseman, että uskoa totuuteen ei enää ole, totuuden pelätään johtavan aina fundamentalismiin ja pelkkä totuuden olemassaolon myöntäminen herättää pelkoa. Sama relativismi on soluttautunut myös kristilliseen teologiaan.

Molemmat ajattelijat ovat yhtä mieltä siitä, että Eurooppa on kriisissä, jonka syynä on pitkälti relativismi. Ratzingerin mukaan Euroopan tulevaisuudesta on kaksi kilpailevaa visiota. Oswald Spenglerin mukaan jokainen kulttuuri käy läpi tietyt vaiheet syntymästä kasvun kautta kukoistukseen ja hitaaseen laskuun, kunnes lopulta kulttuuri ikääntyy ja kuolee. Spenglerin mukaan Eurooppa on matkalla kohti loppuaan huolimatta kaikista yrityksistä elvyttää sitä. Spenglerin visiolle kilpailevan näkemyksen on esittänyt Arnold Toynbee. Toynbeen mukaan todellinen kehitys ei ole teknologista vaan henkistä kehitystä. Lännen kriisi johtuu Toynbeen mukaan siitä, että uskonto on hylätty ja sen tilalle on tullut teknologia, nationalismi ja militarismi. Toynbee nimeää tämän kriisin yhdellä sanalla: sekularismi. Lääkkeenä tähän kriisiin lännen uskonnollinen perintö tulisi jälleen ottaa käyttöön, erityisesti läntisen kristinuskon perintö. Toynbee jättääkin lännen tulevaisuuden ”luovien vähemmistöjen” harteille.

Ratzinger yhtyy Toynbeen ajatukseen ja toteaa, että Euroopan olemassaololle keskeistä ovat nämä luovat vähemmistöt. Tunnustavat kristityt ovat monessa paikkaa joutuneet vähemmistöön, ja tällaisten vakaumuksellisten vähemmistöjen olemassaolo on Ratzingerin mukaan erittäin tärkeää kirkossa, kirkolle ja ennen kaikkea yli kirkon koko yhteiskunnalle. Vakaumukselliset vähemmistöt muodostuvat ihmisistä, jotka ovat kohdatessaan Kristuksen löytäneet helmen, joka antaa arvon kaikelle elämälle, ja niin vakuuttuneet, että kristinuskon moraaliset velvoitteet eivät ole painolasti, joka kahlehtii ihmiskunnan, vaan pikemminkin siivet, jotka kantavat sitä ylöspäin. He elävät tavalla, joka vakuuttaa myös ulkopuoliset, ja tuovat iloa antaen koko yhteiskunnalle uuden näkökulman. Jotta uskonnolla voi olla moraalista voimaa kaikkia ihmisiä kohtaan, siinä täytyy olla tällaisia vakaumuksellisia vähemmistöjä. Ratzinger vielä tähdentää, ettei vakaumuksellisten vähemmistöjen olemassaolossa ole mitään lahkolaista.

Nähdäkseni Suomessa tällaisia vakaumuksellisia vähemmistöjä edustavat juuri herätysliikkeet. Ne ovat löytäneet Kristuksessa helmen, josta haluavat pitää kiinni, ja myös erottuvat elämänmenollaan muusta yhteiskunnasta. Ratzingerin ajatusten pohjalta voidaan siis sanoa, että herätysliikkeillä on edelleen keskeinen merkitys koko Suomen tulevaisuutta ajatellen.

Ratzinger ajattelee, että Eurooppa ei ole vain alue vaan kulttuurinen ja historiallinen käsite. Euroopan identiteettiin kuuluu hänen mielestään kolme keskeistä asiaa. Ensimmäinen on ihmisarvo, joka tulee Luojalta ja josta kaikki ihmisoikeudet loogisesti seuraavat. Sellaisten arvojen olemassaolo, joita kukaan ei voi muuttaa, on varma takuu vapaudesta ja ihmisen suurenmoisuudesta.

Toinen Euroopan identiteettiin olennaisesti liittyvä tekijä on perhe ja avioliitto. Monogaaminen miehen ja naisen avioliitto on tuonut oman leimansa Eurooppaan ja muodostanut yhteiskunnan perusyksikön. Ratzingerin mukaan avioliiton kadotessa tai muuttuessa Eurooppa lakkaa olemasta Eurooppa. Avioliittoa ovat uhanneet helpot avioerot, avoliitot ja tuoreimpana vaatimukset avioliitoista homoseksuaalien parisuhteille. Ratzinger sanookin tiukasti, että avioliitto on koko ihmiskunnan historian ajan ollut miehen ja naisen välinen ja siksi homoseksuaaliset liitot vievät Euroopan ihmiskunnan moraalisen historian ulkopuolelle. Ratzingerin mukaan sukupuolineutraalien avioliittojen seuraukset ovat Euroopalle äärimmäisen vakavat. Hän toteaakin, että Euroopan on saastuttanut outo tulevaisuuden näköalattomuus, jossa lapset nähdään uhkana nykyhetkelle, taakaksi eikä toivon tuottajaksi. Tässä hän näkee nykyajassa yhtymäkohtia Rooman valtakunnan tuhoon.

Kolmas keskeinen osa Euroopan identiteettiä on uskonto. Sen suhteen Euroopan on Ratzingerin mukaan vallannut kummallinen patologinen itseinho. Länsi pyrkii olemaan avoimempi ja ymmärtävämpi ulkopuolisten arvoja kohtaan, mutta on samalla menettänyt kykynsä rakastaa itseään. Oma historia nähdään lännessä halveksittavana ja tuhoisana, eikä enää kyetä arvostamaan sitä, mikä on suurta ja puhdasta. Sen vuoksi Euroopan tarvitsisi selviytyäkseen jälleen nöyrästi hyväksyä itsensä.

Monikulttuurisuus voi johtaa oman perinnön hylkäämiseen ja kieltämiseen. Ratzingerin mukaan monikulttuurisuus ei voikaan selviytyä ilman yhteisiä lähtökohtia ja arvoja, eikä varsinkaan ilman kunnioitusta pyhää kohtaan. Jos kiellämme oman uskonnollisen perintömme, menetämme Euroopan identiteetin ja samalla epäonnistumme muiden auttamisessa. Maailman muille kulttuureille eurooppalaisessa absoluuttisessa sekularismissa on jotain hyvin vierasta. Siksi monikulttuurisuus itsessään vaatii, että palaamme jälleen omaan perintöömme ja uskontoomme.

Ratzingerin ja Peran analyysi Euroopan ongelmista ja identiteetistä on hyvin ajankohtainen ja osuu suoraan myös suomalaisen elämänmenon sydämeen. Muutettavat muuttaen voidaan sanoa, että jos etsimme Suomen ideaa, on keskeistä säilyttää usko ihmisarvoon, miehen ja naisen avioliittoon sekä omaan uskonnolliseen perinteeseen. Herätysliikkeillä on ollut Suomen historiassa suuri vaikutus, eikä niiden merkitys kansakunnan kohtalon muovaajina ja luovina vähemmistöinä varmastikaan heikkene tulevaisuudessa.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Yksipuolinen suvaitsevaisuus

Suvaitsevaisuutta markkinoidaan nykyään oikean eettisen elämän kruununjalokivenä. Kuitenkin hyvin pintapuolisellakin tarkastelulla huomaa, että suvaitsevaisuus on usein yllättävän yksipuolista. Seksuaalivähemmistöjä suvaitaan oikein mielellään, mutta samaan aikaan ollaan hyvin suvaitsemattomia konservatiivisia kristittyjä ja eettisissä kysymyksissä heidän laillaan ajattelevia ihmisiä kohtaan.

Suvaitsevaisuuden yksipuolisuuteen on suuresti vaikuttanut 1900-luvulla elänyt vasemmistofilosofi Herbert Marcuse. Marcuse kehitteli ns. sortavan tai tukahduttavan suvaitsevaisuuden (repressive tolerance) idean, joka on kaikesta päätellen saanut paljon vaikutusvaltaa. Vasemmistolaisen Marcusen mukaan yhteiskunta on lähtökohtaisesti niin sortava ja eriarvoistava, että tulisi olla suvaitsematon ja syrjivä suvaitsevaisuuden ja vapauden nimissä. Hän vaihtoi syrjimättömän eli aidon suvaitsevaisuuden, joka suvaitsee kaikkia näkökantoja, sortavaan suvaitsevaisuuteen. Sortava suvaitsevaisuus ei suvaitse eri mieltä olevia, sillä Marcusen mukaan aito suvaitsevaisuus hyödyttää lähinnä sitä joka on vallassa.

Marcuse siis käänsi koko suvaitsevaisuuden idean ympäri. Kun suvaitsemattomia ei tule suvaita ja kun itse saa määritellä keitä suvaitsemattomat ovat, niin mitään aitoa suvaitsevaisuutta ei jää jäljelle. Marcuse itse meni niin pitkälle, että hänen mielestään sortavan suvaitsevaisuuden tulisi ulottua ihmisten ajatuksiin, mielipiteisiin, sanoihin, koulutukseen ja tieteeseen. Sortavan suvaitsevaisuuden airut on poliittinen korrektius, joka pyrkii tukahduttamaan kaiken puheen ja ajattelun vain tietyn viitekehyksen sisälle.

Jokainen, joka uskaltaa julkisesti olla eri mieltä vallitsevasta ajattelutavasta, saa päälleen internetin suurten joukkojen vihan ja hänet demonisoidaan valtakunnan medioissa. Näin sortava suvaitsevaisuus on putkahdellut esiin maassamme viime vuosina ja Marcusen ajatukset näyttävät olevan voimissaan. On selvää, että kristinusko on ensimmäisten kärsijöiden joukossa sortavan suvaitsevaisuuden vallatessa alaa. Siksi on tärkeää, että kristityt käyttävät rohkeasti ääntään eivätkä vaikene sortavan suvaitsevaisuuden puristuksessa.

Anglikaanisen kirkon piispa ja yksi maailman johtavista raamatuntutkijoista N. T. Wright on sanonut suvaitsevaisuudesta, että ”suvaitsevaisuus on halpa ja ala-arvoinen parodia rakkaudesta.” Wrightin mukaan suvaitsevaisuus ei ole kristitylle mikään suuri hyve tavoiteltavaksi, vaan rakkaus on paljon vaikeampaa ja hankalampaa. Liian helposti tyydymme rakkauden ja anteeksiannon sijaan vähempään eli pelkkään suvaitsemiseen, joka on etäistä hyväksymistä eikä maksa minulle mitään. Rakkaus vaatii paljon enemmän ja aikaansaa muutosta. Jeesuskaan ei käskenyt suvaitsemaan toisia vaan rakastamaan: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12)

Siksi tulevaisuudessa en aio suvaita ketään. Mutta rakastaa yritän sen armon mukaan, mikä minulle on annettu.